En ole ikinä henkilökohtaisesti ollut missään niin hirveässä paikassa kuin meillä kotona. Koko ajan joku on surullinen tai vihainen tai pettynyt. Vihaan sitä. Sitten jos syksyllä pääsen omaan kämppään voin lopettaa lääkkeet. Tällä hetkellä se tuntuu taivaallisen lohduttavalta ajatukselta. Kuten myös ajatus vahvemmista lääkkeistä, mutta niistähän ei tunnetusti seuraa kuin pahaa. Jos joskus perin tämän talon aion polttaa sen ja tanssia hullusti nauraen ja ulvoen sen ympärillä. Ja piru periköön sen naapurin joka hälyttää palokunnan.